Aamulla herätessä olo on sekava. Valo on päällä, heräät kesken painajaisen, televisiossa pauhaa säätiedote täyttä häkää, vaikka kello on aivan liian vähän, ja silti liikaa - on noustava heti.
Kun ei erota mikä on unta, ja mikä totta, ei elo helpotu liiaksi.
On arvattava mitä on tapahtunut, ja mitä ei.
Kun toista syyttää unessa tapahtuneesta asiasta mielessään, sen niin todelta tuntuessa - ja samaan aikaan tietää, ettei sitä koskaan tapahtunut.
Minä olen aika kyllästynyt itseeni, tällä hetkellä.
Rakkaus ja ystävät tuovat iloa, mutta on samaan aikaan pohdittava, kenelle tapahtuu seuraavaksi, ja mitä - itsemurhayrityksiä, päihdeongelmia, syömishäiriöitä,masennusta .. lista on pitkä ja surullinen.
Kuvittelin, kuinka joku olisi koputtanut oveen, kovaa. Pelästyin. Ei tänne aamulla saa ketään tulla. Pidätin hengitystäni hetken ja uskalsin vasta muutaman minuutin kuluttua mennä ulos. Ei ketään.
Miksi mieli tekee tepposet ja pelottelee ? Leukani ovat jälleen kipeät, koska unissani kalisuttelen hampaitani pelossa, ja puren kieleni pateille.
Lumi on laskeutunut, pari hassua senttiä. Olen niin onnellinen. Koko maailma on niin hirvittävän kaunis.
Oloni muuttuu puhtaaksi.
Kunnes on aika ryömiä koneen ääreen taas, ja tuntea olonsa tarpeettomaksi ja typeräksi.
Tänään siivoan luultavimmin veritahrat pois, yritän olla reipas ja avulias. Minä tahdon, ettei sieltä löydy verta, enää ikinä. Muista ikuisesti seinän, johon on isketty veitsi, josta on valunut verta. Lattialla on litran verilammikko.
Ei sellaista tulisi nähdä, ei nuorena, ei vanhana.
Ehkä olen vain liian herkkä.
Mennä ulos ja tehdä lumienkeli. Olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti