Sydämeesi sattuu, se olen minä

Minä rakastan isän luona olemista, siellä voin oikeasti levätä.
Se on tarpeeksi kaukana muusta maailmasta.
Kerran viikossa katoan päiväksi sinne, eikä kukaan tule mukaani - ei saisikaan tulla.
Se on minun turvani, piiloni. Silloin tuntuu, että kaikki järjestyy - kaikki tulee olemaan vielä hyvin.
Hetki, jolloin palaan muuhun maailmaan on hämmentävä. Hetken hyvä olo jatkuu, kunnes tulee tiputus.
Loputon liuta valitusta toinen toistaan vähäpätöisemmästä asiasta ovesta sisään astuttaessa.
On keskiyö, enkä saa nukuttua. Maailma hyökkää päälleni.
Surullista on, kuinka yksi ihminen tajuamattaan voi pilata kahden ihmisen elämän.
Minä toivon kovasti ettei hän tee sitä, minä toivon niin kovasti.
Olen jo loppusuoralla.
Uppoaminen on lähellä, se kietoo - mutten saata.

Pelko asuu leuassa

Aamulla herätessä olo on sekava. Valo on päällä, heräät kesken painajaisen, televisiossa pauhaa säätiedote täyttä häkää, vaikka kello on aivan liian vähän, ja silti liikaa - on noustava heti.
Kun ei erota mikä on unta, ja mikä totta, ei elo helpotu liiaksi.
On arvattava mitä on tapahtunut, ja mitä ei.
Kun toista syyttää unessa tapahtuneesta asiasta mielessään, sen niin todelta tuntuessa - ja samaan aikaan tietää, ettei sitä koskaan tapahtunut.
Minä olen aika kyllästynyt itseeni, tällä hetkellä.
Rakkaus ja ystävät tuovat iloa, mutta on samaan aikaan pohdittava, kenelle tapahtuu seuraavaksi, ja mitä - itsemurhayrityksiä, päihdeongelmia, syömishäiriöitä,masennusta .. lista on pitkä ja surullinen.
Kuvittelin, kuinka joku olisi koputtanut oveen, kovaa. Pelästyin. Ei tänne aamulla saa ketään tulla. Pidätin hengitystäni hetken ja uskalsin vasta muutaman minuutin kuluttua mennä ulos.  Ei ketään.
Miksi mieli tekee tepposet ja pelottelee ? Leukani ovat jälleen kipeät, koska unissani kalisuttelen hampaitani pelossa, ja puren kieleni pateille.
Lumi on laskeutunut, pari hassua senttiä. Olen niin onnellinen. Koko maailma on niin hirvittävän kaunis.
Oloni muuttuu puhtaaksi.
Kunnes on aika ryömiä koneen ääreen taas, ja tuntea olonsa tarpeettomaksi ja typeräksi.
Tänään siivoan luultavimmin veritahrat pois, yritän olla reipas ja avulias. Minä tahdon, ettei sieltä löydy verta, enää ikinä. Muista ikuisesti seinän, johon on isketty veitsi, josta on valunut verta. Lattialla on litran verilammikko.
Ei sellaista tulisi nähdä, ei nuorena, ei vanhana.
Ehkä olen vain liian herkkä.
Mennä ulos ja tehdä lumienkeli. Olla onnellinen.

Kauneus kaikkialla, paitsi minussa

Hetken oloni oli hyvä.
Pieniksi hetkiksi vedän liian syvään henkeä, ja unohdun siihen henkäykseen, unohdan hengittää.
Sydämeni lyö lujaa. Olen hermostunut, ja odottava.
En vain tiedä mitä odotan.
Onko mahdollista odottaa jotain, mitä ei ole olemassakaan ?
Minä en tiedä mitä minulta puuttuu, kotia lukuunottamatta. On paikka jossa rakastan, paikka joka on ollut kotini, ja paikka jossa lepään. Mutta ei, kotia minulla ei ole.
Tässä istun ja silmäni ovat kipeät kaikesta ympärilläni pyörivästä tekstistä tällä kirkkaalla ruudulla. Istun tässä viisi päivää viikossa, keskimäärin kuusi tuntia päivässä. Se on auttamattoman liikaa.
Mietin tänään sitä, kuinka sokea voi tuntea olonsa kauniiksi niin paljon helpommin, kun ulkoisia ärsykkeitä ei ole.
Maailmassa on niin paljon kaunista, jota yritän vaalia ja rakastaa joka päivä, mutta voiko rakkaus olla täyttä, jos sitä ei riitä itselle ?
Ensilumi satoi tänään, ja se tekee minut iloiseksi. Lumi on niin kaunista.
Puhuin hänen kanssaan, joka jäniksenä uneeni ilmestyi. Hän oli päässyt suljetulta osastolta. Hän oli minua kohtaan töykeä. Mielessään jo kertaalleen kuolleelta ei kai voi odottaa henkiinheräämisen hetkellä kohteliaisuutta, saatika sitä vaatia, mutta loukkaantumistani en voi välttää.
On hyvä kuitenkin tietää, että hän on elossa. Toivottavasti pian myös henkisesti.
Minä tulvin yli tunteita, jotka matkalla muuttuvat tunteettomuudeksi.
Minä yhä käsittelen Tree Of Life-elokuvan kauneutta mielessäni, ja yritän aisastaa sen itseeni.
Osaisinpa olla uskossa, se saattaisi minut pelastaa.

Jänikset ja kuolema

Mielessäni pyörivät kahden päivän takaiset näkymät.
On hankala päättää, tuleeko olla vihainen vai surullinen.
Hänen silmiensä ympärille levinneet meikkinsä, paskaiset hiuksensa, järkyttävän ruskeat sairaalavaatteensa ja pahanhajuinen olemuksensa, sekä suru silmissä ovat jotain, jolle en voi olla suuttunut pitkään.
Sama olemus on tuottanut minulle surua jo muutamia kertoja viimeisen vuoden aikana.
Jos osaisikin valita ystävänsä siten, että he olisivat niitä, jotka eivät murheita tuottaisi.
Rakkaimpia ovat aina ne, joilla on taipumusta epätasapainoon.
Käytävällä istuu pieniä lapsia, jotka säikähtävät häntä, minun työntäessäni häntä pyörätuolissa.
Annan savun mennä silmiin, jotta voin tekosyyllä antaa veden valua.
Varmaa on, että tämän johdosta painajaiset jatkuvat ja jatkuvat, vailla loppua.
Mitä järkeä on herää, kun se levollisinkaan hetki ei ole levollinen ?
Toiveikkaana lasken pääni kovalle patjalle, tänään ei ole minun vuoroni pitää pääni alla tyynyä. Meillä on vain yksi, jonka jaamme.
Nukahdan oitis, ja herään vain jokaöiseen lyhyeen suukotushetkeen.
On turvallista ja lämmintä, omassa pesässäni.
Kunnes tunnen kylmän viiman unessani, ja tiedän, että se alkaa taas.
Olen suuressa hallissa, jonka seinät ja lattiat ovat pelkkää jäätä, lukuunottamatta lasimaalauksia, joiden johdosta tunnistan paikan kirkoksi.
Keskellä on pieni kori, jossa on pieni jänis. Jänis katsoo silmiini ja kysyy, voinko olla hänen vierellänsä, kunnes hänet kuolema korjaa pois. Nyökkään hitaasti ja varmasti.
Hitaasti, hetki hetkeltä jänis pienenee ja heikkenee, ja näen sen silmissä pelon ja kärsimyksen.
Paikalla ei ole ketään muuta, mutta tunnen kuinka jokin paha on läsnä.
Yritän pysyä vahvana, mutta minuakin alkaa pelottaa, ja sydäntäni koskee nähdä hänen kipunsa.
Herään ja huudan ääneen - mielessäni. Huuto ei pääse ulos suustani, eikä kukaan sitä kuule.
Vieressäni nukkuu rakkaus levollisesti, mistään mitään tietämättä.
Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että miksi unessani oli jänis. Hän, joka surua sydämeeni tuo, on pitänyt rinnallaan kuollutta jänistä, sitä vaalien.
Minä olen niin väsynyt.