Hetken oloni oli hyvä.
Pieniksi hetkiksi vedän liian syvään henkeä, ja unohdun siihen henkäykseen, unohdan hengittää.
Sydämeni lyö lujaa. Olen hermostunut, ja odottava.
En vain tiedä mitä odotan.
Onko mahdollista odottaa jotain, mitä ei ole olemassakaan ?
Minä en tiedä mitä minulta puuttuu, kotia lukuunottamatta. On paikka jossa rakastan, paikka joka on ollut kotini, ja paikka jossa lepään. Mutta ei, kotia minulla ei ole.
Tässä istun ja silmäni ovat kipeät kaikesta ympärilläni pyörivästä tekstistä tällä kirkkaalla ruudulla. Istun tässä viisi päivää viikossa, keskimäärin kuusi tuntia päivässä. Se on auttamattoman liikaa.
Mietin tänään sitä, kuinka sokea voi tuntea olonsa kauniiksi niin paljon helpommin, kun ulkoisia ärsykkeitä ei ole.
Maailmassa on niin paljon kaunista, jota yritän vaalia ja rakastaa joka päivä, mutta voiko rakkaus olla täyttä, jos sitä ei riitä itselle ?
Ensilumi satoi tänään, ja se tekee minut iloiseksi. Lumi on niin kaunista.
Puhuin hänen kanssaan, joka jäniksenä uneeni ilmestyi. Hän oli päässyt suljetulta osastolta. Hän oli minua kohtaan töykeä. Mielessään jo kertaalleen kuolleelta ei kai voi odottaa henkiinheräämisen hetkellä kohteliaisuutta, saatika sitä vaatia, mutta loukkaantumistani en voi välttää.
On hyvä kuitenkin tietää, että hän on elossa. Toivottavasti pian myös henkisesti.
Minä tulvin yli tunteita, jotka matkalla muuttuvat tunteettomuudeksi.
Minä yhä käsittelen Tree Of Life-elokuvan kauneutta mielessäni, ja yritän aisastaa sen itseeni.
Osaisinpa olla uskossa, se saattaisi minut pelastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti